Post by Nina P. on Oct 13, 2004 13:09:40 GMT 2
Olin viime sunnuntaina 10.10. seuraamassa elämäni ensimmäistä KAER-koetta, koska halusin tietää mitä siellä käytännössä tapahtuu. Olin edellisellä viikolla huomannut, että tuolloin järjestetään koe Koski TL:ssä, joka on vain tunnin ajomatkan päässä meiltä. Soitin kisan ylitoimitsijalle ja kysyin, saako koetta tulla katsomaan ja saihan sitä. Sain ajo-ohjeet kokoontumispaikalle, jossa pitäisi olla heti aamulla klo 8. En ihan tarkalleen tiennyt millaiseen tapahtumaan olin menossa, vaikka olinkin lukenut säännöt tarkkaan.
Sunnuntaina kahdeksalta saavuin 10-tien varrella olevaan taukopaikkaan, jossa oli reilut parikymmentä eräpukuista ihmistä. Enimmäkseen miehiä, mutta ilokseni myös naisia oli mukana. Kokeeseen osallistui 12 koiraa ja nämä jaettiin kahteen ryhmään kahdelle eri tuomarille. Minut esiteltiin porukalle ja sain luvan kulkea tuomari Pekka Heikkisen mukana.
Lähdimme tuomari etunenässä autoinemme kohti varsinaista koepaikkaa. Perillä käytiin vielä järjestys läpi. Mukana tässä ryhmässä oli gordoninsetteri Dante, lksaksanseisoja Trulli, unkarinvizslat Skidi ja Otto sekä pieni munsterinseisojaveljekset Hugo ja Hessu. Yksi koira oli kerrallaan arvosteltavana noin parikymmentä minuuttia, muut seurasivat jonkin matkaa taaempana. Pääsin näkemään kaiken ihan kunniapaikalta, kun kuljin tuomarin kanssa ja tuomari kertoi samalla koko ajan mitä tapahtuu. Tällä kertaa tuomari itse toimi myös ampujana, joskus tähän tarkoitukseen on varta vasten hankittu joku henkilö.
Ensimmäinen näkemäni koira oli nuorten luokassa ja se sai etsiä jälkiä vastatuuleen, muiden kohdalla tuulen suunnalla ei ollut merkitystä. Yksi koirista oli voittajaluokassa ja sen omistajalla oli oma haulikko mukana - voittajaluokassa koiran ohjaaja ampuu aina ensimmäisen laukauksen. Muut osallistujat olivat avoimen luokan koiria ja niiden sen paremmin kuin nuorten luokan ohjaajienkaan ei vielä tarvitse ampua kokeessa ollenkaan.
Liikuimme pääasiassa sänkipellolla koko ajan edeten. Kun yhden koiran arvosteluaika oli kulunut, se siirtyi jälkijoukkoihin ja sieltä tuli taas seuraava arvosteltavaksi. Puoleenpäivään mennessä kaikki koirat olivat olleet vuorossa kahteen kertaan, mutta lintuja ei oltu vielä löydetty juuri yhtään. Yksi koira seisoi pellolla, mutta lintua ei kuitenkaan ollut. Toinen koira törmäsi fasaanikukkoon pensaan takaa niin, että molemmat säikähtivät ja lintu lennähti joen toiselle puolen turvaan. Kovasti koirat kuitenkin haistelivat ja kulkivat määrätietoisesti maastossa. Me ihmiset seurasimme perässä ja jouduimme mm. kömpimään sähkölangan alitse laitumelle, jossa oli varsin kookasta lihakarjaa. Se taisi olla päivän jännittävin hetki
Varsinaista riistatyötä en siis harmi kyllä päässyt näkemään, muutoin päivä oli varsin onnistunut - jopa mahtavan aurinkoista säätä myöden. Kahvitauon jälkeen koe jatkui, mutta minä jouduin lähtemään kotiin. Toisinaan koe kuulemma saattoi venyä ilta kahdeksaan asti, kun kaikille koirille piti saada näitä kohtaamisia linnun kanssa. Joskus lintuja löytyi hyvin ja koe oli ohi jo iltapäivällä.
Ihmiset olivat todella mukavia ja minut otettiin hyvin porukkaan; toivotettiin tervetulleeksi mukaan toimintaan, mutta kukaan ei painostanut mihinkään tai pitänyt outona, kun harrastan kanakoirani kanssa agilitya. Päin vastoin, tuomarikin kyseli kovasti kiinnostuneena millainen spinone on agiltyssa. Aika monet ihmiset olivat lähteneet KAER-puolelle mukaan koiransa kautta ja koiran ehdoilla, vaikka eivät koiraa hankkiessaan olleet ajatelleet mitään metsästykseen liittyvää.
Minusta oli mielenkiintoista tarkkailla koirien toimintaa niiden etsiessä riistaa pellolta. Huomasin ohjaajien ja koirien käytöksessä monia yhtäläisyyksiä omaan toimintaani Repen kanssa, vaikka emme metsällä tässä merkityksessä käykään. Repe liikkuu maastossa ihan samalla tavalla kuono maassa ja minä ohjaan liikkumissuuntaa kauempaa käsimerkein. Kun koirani menee mielestäni liian kauas, kutsun sitä lähemmäs. Välillä Repe löytää maastosta jotakin kiinnostavaa, mistä tulee tiedottamaan minulle.
Päivä herätti monenlaisia ajatuksia, joista päällimmäisenä oli hyvä mieli. Oli mukavaa viettää päivä maastossa ja oppia uutta. Sain lajista positiivisen ja asiallisen kuvan - ohjaajat kohtelivat koiriaan hyvin, eikä lintujen ampuminen tai saalis ollut todellakaan se pääasia, miksi he olivat metsästyspuolelle lähteneet. Toisaalta minulle tuli hyvä mieli myös sen takia, että olen mielestäni onnistunut tarjoamaan Repelle hyvää ja mielekästä toimintaa, vaikka emme metsästäkään. Repe saa toteuttaa kanakoiran vaistojaan muulla tavoin ja on iloinen ja tyytyväinen koira. Minusta on kuitenkin tärkeää tietää mahdollisimman paljon myös tästä kanakoirien alkuperäisestä käyttötarkoituksesta, jotta ymmärrän koiraani mahdollisimman hyvin ja osaan toimia sen kanssa oikein. Repeä en aio enää tälle käyttöpuolle kouluttaa muutoin, kuin mitä me itseksemme teemme ja harjoittelemme. Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa, kun Repellä on spinonekaveri, voisimme tutustua tähänkin lajiin paremmin
Sunnuntaina kahdeksalta saavuin 10-tien varrella olevaan taukopaikkaan, jossa oli reilut parikymmentä eräpukuista ihmistä. Enimmäkseen miehiä, mutta ilokseni myös naisia oli mukana. Kokeeseen osallistui 12 koiraa ja nämä jaettiin kahteen ryhmään kahdelle eri tuomarille. Minut esiteltiin porukalle ja sain luvan kulkea tuomari Pekka Heikkisen mukana.
Lähdimme tuomari etunenässä autoinemme kohti varsinaista koepaikkaa. Perillä käytiin vielä järjestys läpi. Mukana tässä ryhmässä oli gordoninsetteri Dante, lksaksanseisoja Trulli, unkarinvizslat Skidi ja Otto sekä pieni munsterinseisojaveljekset Hugo ja Hessu. Yksi koira oli kerrallaan arvosteltavana noin parikymmentä minuuttia, muut seurasivat jonkin matkaa taaempana. Pääsin näkemään kaiken ihan kunniapaikalta, kun kuljin tuomarin kanssa ja tuomari kertoi samalla koko ajan mitä tapahtuu. Tällä kertaa tuomari itse toimi myös ampujana, joskus tähän tarkoitukseen on varta vasten hankittu joku henkilö.
Ensimmäinen näkemäni koira oli nuorten luokassa ja se sai etsiä jälkiä vastatuuleen, muiden kohdalla tuulen suunnalla ei ollut merkitystä. Yksi koirista oli voittajaluokassa ja sen omistajalla oli oma haulikko mukana - voittajaluokassa koiran ohjaaja ampuu aina ensimmäisen laukauksen. Muut osallistujat olivat avoimen luokan koiria ja niiden sen paremmin kuin nuorten luokan ohjaajienkaan ei vielä tarvitse ampua kokeessa ollenkaan.
Liikuimme pääasiassa sänkipellolla koko ajan edeten. Kun yhden koiran arvosteluaika oli kulunut, se siirtyi jälkijoukkoihin ja sieltä tuli taas seuraava arvosteltavaksi. Puoleenpäivään mennessä kaikki koirat olivat olleet vuorossa kahteen kertaan, mutta lintuja ei oltu vielä löydetty juuri yhtään. Yksi koira seisoi pellolla, mutta lintua ei kuitenkaan ollut. Toinen koira törmäsi fasaanikukkoon pensaan takaa niin, että molemmat säikähtivät ja lintu lennähti joen toiselle puolen turvaan. Kovasti koirat kuitenkin haistelivat ja kulkivat määrätietoisesti maastossa. Me ihmiset seurasimme perässä ja jouduimme mm. kömpimään sähkölangan alitse laitumelle, jossa oli varsin kookasta lihakarjaa. Se taisi olla päivän jännittävin hetki
Varsinaista riistatyötä en siis harmi kyllä päässyt näkemään, muutoin päivä oli varsin onnistunut - jopa mahtavan aurinkoista säätä myöden. Kahvitauon jälkeen koe jatkui, mutta minä jouduin lähtemään kotiin. Toisinaan koe kuulemma saattoi venyä ilta kahdeksaan asti, kun kaikille koirille piti saada näitä kohtaamisia linnun kanssa. Joskus lintuja löytyi hyvin ja koe oli ohi jo iltapäivällä.
Ihmiset olivat todella mukavia ja minut otettiin hyvin porukkaan; toivotettiin tervetulleeksi mukaan toimintaan, mutta kukaan ei painostanut mihinkään tai pitänyt outona, kun harrastan kanakoirani kanssa agilitya. Päin vastoin, tuomarikin kyseli kovasti kiinnostuneena millainen spinone on agiltyssa. Aika monet ihmiset olivat lähteneet KAER-puolelle mukaan koiransa kautta ja koiran ehdoilla, vaikka eivät koiraa hankkiessaan olleet ajatelleet mitään metsästykseen liittyvää.
Minusta oli mielenkiintoista tarkkailla koirien toimintaa niiden etsiessä riistaa pellolta. Huomasin ohjaajien ja koirien käytöksessä monia yhtäläisyyksiä omaan toimintaani Repen kanssa, vaikka emme metsällä tässä merkityksessä käykään. Repe liikkuu maastossa ihan samalla tavalla kuono maassa ja minä ohjaan liikkumissuuntaa kauempaa käsimerkein. Kun koirani menee mielestäni liian kauas, kutsun sitä lähemmäs. Välillä Repe löytää maastosta jotakin kiinnostavaa, mistä tulee tiedottamaan minulle.
Päivä herätti monenlaisia ajatuksia, joista päällimmäisenä oli hyvä mieli. Oli mukavaa viettää päivä maastossa ja oppia uutta. Sain lajista positiivisen ja asiallisen kuvan - ohjaajat kohtelivat koiriaan hyvin, eikä lintujen ampuminen tai saalis ollut todellakaan se pääasia, miksi he olivat metsästyspuolelle lähteneet. Toisaalta minulle tuli hyvä mieli myös sen takia, että olen mielestäni onnistunut tarjoamaan Repelle hyvää ja mielekästä toimintaa, vaikka emme metsästäkään. Repe saa toteuttaa kanakoiran vaistojaan muulla tavoin ja on iloinen ja tyytyväinen koira. Minusta on kuitenkin tärkeää tietää mahdollisimman paljon myös tästä kanakoirien alkuperäisestä käyttötarkoituksesta, jotta ymmärrän koiraani mahdollisimman hyvin ja osaan toimia sen kanssa oikein. Repeä en aio enää tälle käyttöpuolle kouluttaa muutoin, kuin mitä me itseksemme teemme ja harjoittelemme. Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa, kun Repellä on spinonekaveri, voisimme tutustua tähänkin lajiin paremmin
